KarSu joukkueella Laura Salminen, Mikko Auvinen, Pekka Sorjonen ja Olli-Pekka Holttinen. Huoltajina Veljekset Toimela, Niko & Riku. (Raportissa kursivoidulla fontilla O-P:n ja Nikon henkilökohtaisia kommentteja kisan aikana vaihdelleista tunnelmista).

Osallistumista Monsteriin alettiin suunnitella jo loppuvuodesta 2009. Keväällä treenattiin, tehtiin kamahankintoja ja matkasuunnitelmia. Kaiken piti olla kunnossa kunnes kolme päivää ennen reissun alkua taivas pimeni: Niko oli sairas, eikä pystyisi osallistumaan. Alkoi epätoivoiselta vaikuttanut varamiehen etsintä – voisiko joku muka pystyä lähtemään parin päivän varoitusajalla reilun viikon kisareissulle? Pelastaja löytyi Espanjasta – Sorjosen Pekka oli vielä tiistaina Malagassa, mutta perjantai-iltana mies rantautui Lofooteille valmiina starttiin. Loppu hyvin kaikki hyvin ja matka Å:sta Atlantin rannalta kohti Pohjanlahden rantaa ja Piteåta saattoi alkaa.

Huoltojoukkoja (virallisissa huoltojoukoissa oli mukana 2 henkeä, mutta support/fanikatsomon koko oli kokonaisuudessaan 6 henkeä ja 2 autoa) varten käytössä oli Europcarin sponssaama Transporter, joka täyttikin tehtävänsä mainiosti. Lahdessa ennen kisaa tavaroita pakattaessa olimme tosin varmoja, että kaikki tavarat eivät tule millään mahtumaan kyytiin. Parin tunnin taistelun jälkeen kaikki tavarat olivat kuitenkin auton ovien sisäpuolella.  Suurimman tilan vei Mikon mukanaan tuoma pihagrilli, joka aiheutti omat haasteensa tavaroiden pakkaamiselle. Epätoivo oli oikea sana kuvaamaan ajatusta siitä, että auto pitää kenties purkaa ja pakata n. 15 kertaa kisan aikana.

Section A : Mountainbike  7,1 km / 17 min (Å – Djupfjorden)
Kisa haluttiin käynnistää virallisesti Lofoottien eteläkärjen Å:sta, mutta todellinen lähtö tapahtui muutamia kilometrejä pohjoisempaa, jonne fillaroitiin sulassa sovussa yhtenä ryhmänä.

Section B: Trekking & coasteering  21 km / 6 h 29 min (Djupfjorden – Selfjorden)
Vuorenrinne ylös, vuorenrinne alas, vuorenrinne ylös, vuorenrinne alas. Tätä oli tarjolla koko trekin ajan – siis Lofoottien perusmaastoa. Ensimmäisen nousun ajan pysyimme kärkeen kiitäneiden ruotsalaistiimien tuntumassa, mutta alamäkeen heillä oli huomattavasti paremmat nuotit kuin karttaan merkitty polku, sillä ero venähti hetkessä muutamasta minuutista pariinkymmeneen. Sen jälkeen emme johtavaa tiimiä enää nähneetkään.

Osuuden keskivaiheilla päästiin aloittamaan vesileikit, kun ensin piti ylittää yksi vuonon haara ja sen jälkeen seurata toista päähän asti. Mainittakoon, että yhtä poikkeusta lukuun ottamatta ylityskamat – uimapatja, märkäpuku ja pelastusliivit – kulkivat mukana kaikilla trekeillä eli millään juomarepulla siellä ei selvinnyt. Ylitykset aiheuttivat meille päänvaivaa alusta asti, sillä OP:n patja alkoi vuotaa ja sitä jouduttiin jo tällä pätkällä täydennyspuhaltamaan rantautumalla kesken matkan. Osuuden loppuosa jatkoi alun vuoristoratameininkiä, mutta ensimmäiseen vaihtoon saavuttiin vielä reippaina ja innokkaina jatkamaan heti matkaa. 

OP: Ensimmäisen nousun päällä olin pakotettu vilkaisemaan taaksepäin ja seuraamaan tilanteen kehitystä. Letka oli hajaantunut ja viimeiset joukkueet vasta putkahtelivat esiin metsän keskeltä, joten erot jo tässä vaiheessa näyttivät kasvavan hurjiksi. Aikaa nousun alusta mäen päälle kun kului n 30 min, joten viimeiset joukkueet olivat jääneet kärjelle jo tässä vaiheessa 40min, vaikka kisaa oli käyty vajaat 1,5h. Vauhti ei missään vaiheessa noussut hurjaksi, koska polku oli sen verran teknistä ja liukasta, ettei suurta hyötyä vauhdin lisäämisestä olisi juuri ollut.

Patjamurheet tosiaan aiheuttivat ongelmia itselle mm. huonosti nukutun yön muodossa sekä joukkueelle hidastamalla sen etenemistä. Patja oli jo edellisenä yönä ollut aamulla tyhjä, mutta reikää ei löytynyt. Ajattelin sen vuotavan venttiilistä, joten kellotin patjan tyhjenemisen uudestaan illalla. Patja säilyi suhteellisen uintikelpoisena n.30min. Mikko naureskeli vieressä. Varapatja oli mallia helppo-kantaa-metsässä-ja-nopea-puhaltaa eli pieni ja heppoinen, ja kun kilpailun johtajan Mikael Lindnordin kommentti ensimmäisestä ylityksestä kapteenien briefingissä oli luokkaa ”You are going to withdraw from the race if you are in the water, It’s +9 degrees”, jäi ainoaksi vaihtoehdoksi luottaa siihen, että ensimmäinen vuono selvitään ilman täyttöä. Matkan arvioitiin olevan n. 1km. Ylitys sujui puoleen väliin hyvin, vaikka sihinä patjassa oli melkoista. Tässä vaiheessa aloin jäädä muista, ja patja alkoi venkoilla allani. Onneksi Mikko tuli jeesaamaan ja siirtyi taakse työntämään omalla tykkipatjallaan. Noin 20 metriä ennen ensimmäistä rantaa patja sitten taittui kaksinkerroin haarojen kohdalta, joten rantautuminen oli väistämätöntä. Helpottava tieto oli se, että reikä oli nyt paikallistettu ja huolto saisi paikata sen ennen seuraavaa packrafting-osuutta.

Niko: Ensimmäinen varsinainen huolto meni vähän ihmetellessä muiden touhuja ja omaa toimintaa suunnitellessa. Koska kyseessä oli ensimmäinen yhteinen kisa ei huollon tarkasta suunnitelmasta voinut puhua. Yksinkertaisuudessaan toiminta oli hyvinkin selkeää: auto tyhjäksi niityn laitaan ja grilli kuumaksi. Suurin haaste tässä vaiheessa oli arpoa, milloin sankarit saapuvat paikalle. Tällä osuudella taisi GPS-seuranta vielä toimia, mutta jatkossa saapumisajat pyrittiin arpomaan muiden vauhtien perusteella. Kisaajien saavuttua oli vuorossa nopea lämmin ruoka ja pyörien selkään. Ja tietty auton pakkaus mikä ilman pyöriä oli jo ”lähes” helppoa.

Section C: Mountainbike  50 km / 1 h 55 min (Selfjorden – Hagskardet)
Ensimmäinen kunnon pyöräilyosuus näytti heti, millaista “maasto”pyöräilyä kisassa oli luvassa.  Alun soratiepätkä edusti haastavinta ajoalustaa, joka muuttui jo muutamien kilometrien päästä asfaltiksi. Rantaviivaa seuraillut reitti tarjosi kyllä mukavia maisemia, mutta maailmanluokan seikkailufiilikset jäivät vähemmälle. Tuuli oli luonnollisesti kaiken aikaa vastainen ja se jarrutti sen verran keulamiehelle menoa, että letkan perässä pystyi rullailemaan ihan palauttavilla sykkeillä.

OP: Menestyvälle seikkailu-urheilujoukkueelle on tärkeää, että joukkueesta löytyy pyöräilyvoimaa. Alun pyöräpätkillä vetovuoro vaihtui tasaisin väliajoin. Mitä pidemmälle kisa eteni, sitä enemmän Mikko otti vastuuta keulilla ja muilla oli helppo palautella imussa valmistautuakseen taas seuraavaan, hieman lyhyempään vetovuoroon.

Niko: Nopean  siirtymisen jälkeen vuorossa oli edellisen huollon toisinto ilman lämmintä ruokaa.  Tässä vaiheessa alkoi jo tulla vähän ideoita kuinka tavarat ja ruuat pitää jakaa, jotta kisaajilla on helppo löytää omat tavaransa nopeasti. Myöhemmin kisan aikana tuli vastaan tilanteita kun joku joukkueesta kyseli kuivia mustia trikoita oli huollon vastaus lähinnä naureskelua. Tämän aiheutti se, että mustia trikoita oli kisan loppupuolella kertynyt jo jätesäkillinen ja oikeiden trikoiden löytyminen oli lähes sattuman varassa. Toimivat vaatteet löytyivät jokaiselle kisaajalle kuitenkin joka osuudelle, joten siinä mielessä trikoiden arpominen oli huollolta onnistunut.

Section D: Trekking  20 km / 3 h 31 min (Hagskardet – Valberg)
Heti trekin alussa noustiin jonkun vuorikompleksin rinteille, pilvien sekaan. Näkyvyys oli todella heikko ja täällä koettiin kisan ainoat hetket, jolloin sijainnista ei ollut täyttä varmuutta. Kun reitti sitten laskeutui alemmas ja näkyvyys parani, niin saatiin taas kartasta kiinni ja todettiin, että oikeastaan koko pilvipätkä oli mennyt suunnitelmien mukaan. Näkyviin ilmestyi myös Statkraft, jonka kanssa jatkoimme tasatahtia koko trekin loppuosan. Maasto oli Lofoottien mittakaavassa varsin loivapiirteistä ja alamäissä sekä tasamaalla jalat tapailivat vielä juoksuaskelia, viimeisten kilometrien tiepätkällä jopa ihan lennokkaita sellaisia.   

Niko: Koska seuraava osuus oli fillarilla vain 26 km oli huollolla aikaa kasata tavarat+ pakata auto ja ajaa samainen matka n. 40 min, jotta leiri saatiin pystyyn myös seuraavaan huoltoon ennen kisailijoiden saapumista. Tässä onnistuttiin, joten Lahdessa parkkipaikalla ollut epätoivo oli vain enää  kaukainen muisto.

Section E: Mountainbike  26 km / 1 h 01 min  (Valberg – Litihaugen)
Tämä pyöräily oli käytännössä vain lyhyt siirtymä kahden trekin välillä. Rullailtiin loivasti kumpuilevaa asfalttitietä, pari minuuttia myöhemmin matkaan lähtenyt Statkraft otti jossain kohtaa kiinni, ohitti ja me iskimme peesiin. Siinä sitten vaihtoon asti.   

Niko: Ennen pitkää yöetappia huoltoon/vaihtoon meni aikaa jo aika reippaasti kun tähän asti huollot olivat olleet suhteellisen suoraviivaisia ja nopeita. Energiatankkaus suoritettiin kunnolla ja matkaan lähti iskukykyinen joukko.

Section F: Mountaineering  31 km / 14 h 22 min (Litihaugen – Sandsletta)
Sana mountaineering tuo yleensä mieleen lumen, jäätikön ja köydet. Ruotsalainen versio osoittautui kuitenkin hiukan toiseksi. Osuudella kivuttiin ja laskeuduttiin uskomattoman jyrkkiä rinteitä ilman mitään varmistuksia tarrautuen saniaisiin, irtokiviin, rahkasammaleeseen tai mitä ikinä tarjolla oli. Onneksi järjestäjät huolehtivat turvallisuudesta muistuttamalla moneen kertaan, että ”You must be very careful”.  Jossain välissä reitti johdatti meidän Svolvaerin kaupunkiin, jonka Shell tarjoaa paitsi erinomaisia pekonihodareita myös kohtalaisen power nap paikan: Joku paparatsi onnistui tallettamaan OP:n ja Sorjosen torkut ja kuvat levisivät kai ihan laajasti ?. Kaupunkitourin jälkeen ohjelmassa piti olla varsinainen kiipeilyosuus, mutta se oli peruttu, koska vastuuhenkilö oli telonut itsensä. Kun kyseessä kuitenkin oli maailman cup kisa, niin ehkä jotain varamiesjärjestelyjä olisi voinut miettiä. Nyt kiipeilyt kutistuivat kahteen lyhyeen jumari-avusteiseen nousuun, jotka eivät olleet läheskään niin vaativia, kuin aiemmin ilman varmistuksia tehdyt kipuamiset. Osuuden viimeisissä laskuissa Lauran jalat alkoivat ilmoitella, että alamäkitreeniä olisi kaivattu paljon enemmän ja että kannattaisi ehkä sittenkin koittaa totuttaa itsensä sauvojen käyttöön. Kisaa oli tässä vaiheessa käyty noin 30 h ja päätimme yksimielisesti, että nyt olisi ensimmäisten unien aika.  

OP: Kisan ehdoton helmi oli Mountaineering-osuuden puoliväliin sattunut ”Follow the pipeline”-sipaisu. Kaasuputkea seuraamalla kuljettiin suoraan 45 asteista rinnettä ylöspäin. Minkäänlainen siksak-eteneminen ei tullut kyseeseen, koska aluskasvillisuutta oli runsaasti. Tämä taas kuormitti reisiä ja nilkkoja aika lailla. Taisin ajatella, että näissä karkeloissa kyykytetään alussa ja loppua kohti helpottuu. Muistaakseni tässä vaiheessa huumori oli aika vähissä ja muutama kirosana taisi päästä. Pipelinen lopussa Statkraft ohitti meidät. Kapteeeni Arvid Björkroth kiskoi nippuja vihreitä lehtiä maastosta ja syödä mussutti niitä matkalla ylös. Mitä lie piristävää lofoottilaista rucolaa? Lopun jyrkässä kurussa oikeat välineet olisivat olleet jääkiipeilyhakut ja cramponit. Harmittavasti hienoimmalla harjanteella sää oli pilvinen, eikä maisemista päässyt nauttimaan. Alas meno alkoi olla myös työlästä, koska etureisissä tuntui pientä poltetta ja eipä tuo polkukaan ollut mitään highwaytä.

Niko: Tässä huollossa keli suosi sekä  kisailijoita että  koko suurilukuista fanijoukkoa.Aurinko paistoi ja muutenkin leirintäalue oli harvinaisen mukava verrattuna moniin muihin tämän kisan huoltopaikkoihin. Ei hyttysiä, sadetta, ahtaita teitä jne. Vuorossa oli taas toivottavasti maittava ateria ja  sen päälle maittavat unet kuivassa kelissä. Ruuan suhteen olimme sopineet ennen kisaa, että kinkku on ”kiellettyjen aineiden listalla”, mutta muuten huollon tehtävänä oli ns. soveltaa ja käyttää mielikuvitusta valmistettavien ruokien suhteen. Ruokalistoille mahtuikin  kisan aikana monipuolisesti ja terveellisesti niin pizzaa, makkaraa, pastaa, lihapullia, makkaraa ja pizzaa. Maittavat voileivät ja jugurtit ja erilaiset juomat huuhtelivat lämpöiset ruuat kurkusta alas.

Section G: Mountainbike 174 km / 9 h 00 min (Sandsletta – Helland)
Pyöräilyosuuden alkupuolisko jatkoi edellisistä fillaroinneista tutuksi tullutta kaavaa eli seurattiin Lofoottien rantaviivassa kulkevaa saarten pääväylää. Pientä lisämielenkiintoa toivat lukuisat pitkät tunnelit, joiden pimeydessä pyöräilijä tunsi itsensä aika turvattomaksi rekkojen vyöryssä kovaa vauhtia ohi. Matka eteni joutuisasti ilman ongelmia. Polkemisen katkaisi tunnin lauttamatka, joka siirsi kisan Lofooteilta mantereen puolelle. Lauttarannasta onnistuimme saamaan matkaevääksi pitsat, jotka maistuivat taivaallisilta. Päälle vielä nokoset laivan lämmössä ja kuten arvata saattaa, niin paluu pyörän selkään oli hiukan tukkoinen. Lofooteilla oli päästy rullailemaan kumpuilevassa maastossa, mutta nyt reitille alkoi jo ilmestyä kunnon mäkiä. Asfalttia kuitenkin riitti koko matkalle, joten aika helposti nousutkin hoituivat ja alamäissä sai todella nautiskella vauhdin hurmasta.  

Niko: Huollon perustehtävien lisäksi tärkeää on olla hereillä ja katsella mitä edellä olevat joukkueet puuhaavat vaihdossa ja mitä taktisia ratkaisuja on mahdollisesti tulossa.  Ja lisäksi esim. kuinka kauan mihinkin osuuteen aikaa käytetään. Tähän törmättiin ensimmäisen kerran jo ennen pitkää pyöräilyä kun netin ääressä olevien kotijoukkojen avulla seurattiin kärkijoukkueiden käyttämää aikaa ennen lautalle siirtymistä.  Tämän avulla pystyimme arvioimaan tarvittavan pyöräilyajan (+ pienen varoajan jos tulee yllätyksiä/ongelmia matkaan), josta takaperin laskimme ajan mikä oli mahdollista käyttää nukkumiseen. Tässä huollossa keli alkoi muuttua huonompaan suuntaan ja aallot olivat vuonolla  sitä luokkaa, että kipaisu tulien ääreltä löytyneen kilpailun johtajan luokse oli aiheellinen. Äkkiä tilanne selvisikin ja kuulimme mm, että viimeisenä vesille siirtynyt joukkue oli haaksirikkoutunut rannalle  ja ristiaallokossa olivat myös onnistuneet rikkomaan kanootin.  Tärkeää oli kuitenkin yrittää nollata tilannetta kilpailijoille, jotka huoltoon saapuessaan olivat selvästi pettyneitä  osuuden peruuttamiseen.

Section H: Catamaran canoeing  28 km / - (Helland – Hellemobotn)
Vaihdossa saimme kuulla, että melonta oli peruttu huonon sään takia. Kärkikaksikko oli suorittanut osuuden hyvässä kelissä, mutta jo kolmas tiimi oli joutunut tuulen armoille, kaatunut ja pelastettu. Tuntui aika erikoiselta, että inkkarimelontaa oli ylipäätään suunniteltu merelle, vaikkakin vain vuonoon – kovat tuulet eivät kai kuitenkaan ole siellä erityisen harvinaisia. Venekuljetus oli starttaamassa ja vaihto meni aika sähläämiseksi. Myöhästyimme pelastuspukujen jaosta ja ”jouduimme” avokumiveneen sijasta lämpimään kajuutalliseen paattiin. Aallot heittelivät isompaakin alusta siihen malliin, ettei vesille kyllä tehnyt Acronilla mieli.

Section I: Trekking  52 km / 19 h 40 min (Hellemobotn – Ritsem)
Tämän trekkipätkän alku tarjosi hienoja maisemia, vesiputouksia ja korkeita kallioita. Reitti kulki ensin avotunturissa mukavaa kovapohjaista polkua, mutta valui pikkuhiljaa alemmas tunturikoivikoihin ja soille. Osuudella ei ollut yhtään rastia eli piti vain tehdä reitinvalinta reilun 50 kilometrin matkalle. Ja sellainen reitti ei luonnollisesti ollut mahdollinen, jolle ei olisi osunut muutamaa pidempää ylitystä. Mikon jalat alkoivat kiukutella näissä maisemissa ja vauhti hiipui välillä aika hiiviskelyksi. Reitin loppuosa seuraili Akkajauren rantaan ja kun pääsimme sinne, oli ilmassa jo selvää ”homma hoidettu” fiilistä. Totuus oli kuitenkin kaukana tästä. Niemen kärki, jonka takaa rasti löytyi, ei ollut ihan ensimmäinen tai toinen – ehkä noin neljäskymmenes. Aluksi ranta oli helppokulkuista, mutta vähitellen se muuttui rakkakivikon ja kallioseinämien hallitsemaksi maisemaksi, jossa piti ottaa käyttöön koko kiipeilymuuvien repertuaari. Rantaretki kesti lopulta 5 loputtoman pitkää tuntia.  

OP: Rantakivikossa kuplavolkkarin kokoisten järkäleiden seassa möyriessä taisin ajatella ääneen, että aika haastavaan maastoon ovat kisan saaneet ja oikea varustus täällä olisi ehdottomasti kiipeilykypärä. Tähän Pekka totesi viileästi että ”tämä on maailman cupin kisa eikä mikään puutarhajuhla”. Toteamus oli niin osuva, että siitä muodostui keventävä tunnuslause loppukisan ajaksi paikkoihin, jotka henkisesti tai fyysisesti tuntuivat raskailta. Muutamaan otteeseen Pekka myös ilmoitti ilman ennakkovaroitusta kovaäänisen mielipiteensä kisamaastosta, joka kuului suurin piirtein näin: ”Haistakaa v...u”.
Trekin lopussa oltiin myös lähimpänä kisan kakkospaikkaa. Tullessamme rastille, näimme sekä  FJSn että Statkarftin taistelevan aallokossa eli he olivat juuri aloittamassa melontaosuutta. Lisäksi myös Sweco oli juuri karannut aallonmurtajan taakse.

Niko: Pitkän trekin jälkeen ei ollut sallittua antaa huoltoa vaikka sille olisi juuri tässä ollut  varmasti tarvetta. Tärkeää oli kuitenkin mennä paikalle kannustamaan omia ja kertomaan yleisitä tilannetta. Koska paikalle pääsi Akkajauren rantatietä kätevästi ajamalla oli huollon mielestä järjestäjiltä hieman keinotekoista kieltää huolto. No ideana oli kilpailun johdolta saada pitkä etappi ilman huoltoa ja siinä varmasti onnistuttiinkin.

Section J: Canoeing  50 km / 13 h 03 min (Ritsem – Stora Sjöfallen)
Kun joitain tunteja aikaisemmin olimme saapuneet Akkajauren rantaan, oli järvi peilityyni. Tuuli oli kuitenkin yltynyt trekin lopussa ja jossain vaiheessa jo epäilimme, mikä mahtaa olla tämän melonnan kohtalo. Vesille kuitenkin lähdettiin. Aallot olivat kiitettävän kokoisia ja niitä tuli monesta suunnasta. Kanootissa pitikin lähinnä keskittyä pystyssä pysymiseen, ei eteenpäin menoon. Selvisimme ensimmäiseltä selältä saarten suojaan, mutta toisella pätkällä ohjaaminen kävi jo todella vaikeaksi. Rantauduimme ja soitimme kisan johtajalle kysyäksemme tilanteesta. Kuulimme, että kaikki vesillä olleet tiimit olivat keskeyttäneet matkan teon ja saimme ohjeet tehdä tulet ja odotella tuulen tyyntymistä. Ei siis muuta kuin leiri pystyyn ja unta palloon. Kuuntelimme tuulen liikkeitä, mutta väsyneinä ajan taju kai hiukan katosi ja tauko venyi turhan pitkäksi – ainakin jos vertaa muiden tiimien melonta-aikoihin. Kun lopulta nimittäin lähdimme liikkeelle, etenimme ihan ripeästi ja ohitimme kevyesti Tsekin ja Ranskan tiimit, jotka olivat tulleet trekistä melonnan vaihtoon hiukan meidän jälkeemme. Osuuden lopussa oli vielä tuskainen parin kilometrin kantopätkä, mutta sekin saatiin taisteltua kunnialla läpi.  

OP: Täytyy sanoa, että melonnan alku oli kauheaa. Aallot olivat ajoittain todella miehekkäitä ja jälkeenpäin tuntuukin siltä, että suurin energia taisi kulua siihen, kun ilmoitin Mikolle kuinka järjetöntä hommaa tämä on. Kaatuminen olisi tiennyt vaikeuksia ja vilua, koska märkäpuku oli vedetty vain vyötärölle asti. Pakko myöntää, että pelotti. Mikko uskolliseen tyyliin vain naureskeli, vähän niin kuin Ruunaalla Haapavitjan kuohuissa. On se kylmä jätkä.

Kun järvi sitten rauhoittui, melonta olikin miellyttävää ja molemmin puolin avautui mahtavia näkymiä vuorille ja tunturiin. Naureskeltiin, että Akkajauren ympärijuoksu voisi olla kova kilpailu. Viimeisen tunnin sain taas taistella nukahtamista vastaan ja hereillä pysymiseen joutui todella keskittymään.

Niko: Koska seuraavan siirtymän jälkeen vuorossa oli penaltyn kärsiminen viritimme kahteen pyörään tarakat ja niihin leiriytymisvarusteet. Lisäksi vuorossa oli taas kunnon ruuat ja eväiden pakkaaminen mukaan. Eväitä piti tosiaan laittaa mukaan, koska nälkä oli varmasti melkoinen edelliseltä pitkältä etapilta. Ja kerralla tarpeeksi  syöminen ei ollut tietenkään mahdollista. Lisäksi tiedossa oli, että seuraava trekki tulee kestämään kärjeltäkin yli 20 h, joten ruokaa piti varata reilusti yli vuorokauden tarpeisiin(penalty 4,5 h).

Section K: Mountainbike  13 km / 35 min (Stora Sjöfallen – Kebnats)
Perutun melonnan (section H) aiheuttamat aikasakot oli määrätty kärsittäviksi ennen viimeistä trekkiä olevalla gear zone alueella, jonne kaikki käyttämänsä tavarat piti viedä itse, mutta minne ylimääräiset kamat sai jättää huollon haettavaksi. Lastasimme siis mukaan teltat, makuupussit, trekkikamat ja niin paljon ruokaa kuin mahdollista ja poljimme ripeästi lyhyen siirtymäpätkän Kebnatsiin. Siinä vaiheessa 4 h 35 min odottelu ei oikeastaan harmittanut yhtään – unta olisi riittänyt toiseenkin mokomaan.

Niko: Joukkue saatiin hyvin levänneenä  ja syöneenä matkaan ja usko omiin oli kova. Seuraavassa huollossa yritimme arvailla milloin joukkue saapuu sinne. Koska lepoa oli saatu ennen osuutta hyvin uskoimme,että vauhti tulee olemaan vähintäänkin samaa tasoa 4. olleen StatKraftin kanssa ja pieni toivo eli, että joukkue ohittaa heidät muutaman tunnin takamatkalta ja siirtyy 4:ksi.
  
Section L: Trekking & packrafting  63 km / 27 h 35 min (Kebnats – Måhkkål)
Viimeisestä trekistä muodostui melkoinen tuskien taival. Koko matkan kiusanneet uimapatjaongelmat kärjistyivät niin, että käytössämme oli lopulta vain 3 toimintakuntoista vesikulkuneuvoa. Osuus alkoi heti pitkällä ylityksellä, jossa edestakainen patjailu söi paitsi aikaa myös voimia, sillä vesi oli suhteellisen raikasta. Onneksi järven toisella puolella oli tunturimaja, josta Laura kävi puhumassa porukalle kupposet kuumaa. Ensimmäinen kolmannes matkasta taittui Kungsledeniä pitkin. Tunturissa satoi ja oli kylmä ja hämärää ja silmät meinasivat väkisin painua umpeen. Haave ruokatauosta kuivassa ja lämpimässä paikassa sai meidät lainaamaan toviksi jonkun paikallisen vierasmajaa – pitsanpalat piti kuitenkin syödä hissukseen, ettei muutaman metrin päässä sijainneessa päämökissä nukkuneet omistajat heränneet. Parin vesiesteen ja tunturin ylityksen jälkeen saavuttiin laajalle suistoalueelle, jossa risteili jokia ja jonne oli sijoitettu pari suunnistuksellisesti varsin vaativaa rastia. Maasto oli hirveää rääseikköä, Mikko ja Laura napsivat kilvan Buranaa eikä 3 patjan kanssa voinut hyödyntää vesireittejä – eteneminen oli siis todella hidasta. Bonuksena alueella parveili niin paljon hyttysiä, että olivat tehdä hulluksi. Rastien otto meni onneksi ihan nappiin, siitä iso sulka Pekan hattuun. Loppumatkan reittimme seurasi ensin maailman pisintä riista-aitaa, oli sitten suunniteltu menevän ison kosken yli, missä kuitenkin päädyttiin siirtymään reilusti alavirtaan ennen patjojen vesille laskemista, ja päätyi lopulta hiekkatielle, joka oli reilusti pidempi kuin kartalla ja jossa usko oikeaan reittiin meinasi väkisin loppua. Kun ensimmäiset huoltoautot sitten ilmestyivät näköpiiriin, oli olo äärimmäisen helpottunut – jos tästä selvittiin, niin selvitään mistä vaan.    

OP: Kungsledeniä pitkin tallatessa alkoivat ensimmäiset, humalatilaa muistuttavat, huojumiset. Olo oli kuin 1,5 promillen kännissä. Useimmiten miellyttävä tila, mutta kyseisessä tilanteessa fiilis oli kaukana miellyttävästä. Todella outoa, polku ei vaan tahtonut riittää. Jossain vaiheessa yritin nukkua seisaallaan, ilman tulosta. Lauran vinkistä kokeilin alppihiihtäjille tyypillistä sauvanojaa, ja uni tulikin hetkeksi, kunnes horjahtaminen herätti uudestaan. Oli miten oli, tällä hetken levolla nukahtamisongelmia ei trekillä enää ollut. Syynä saattoi olla myös ne miljoonat hyttyset, joita huitoessa ei ollut varaa lepohetkiin.

Niko: Varsinkin tässä huollossa olisimme todella kaivanneet toimivaa GPS-seurantaa. Nyt joukkueen saapumisaika oli aivan sumun peitossa. Statkraft oli käynyt nukkumassa ja lähtenyt matkaan seuraavalle etapille. Tunnit kuluivat ja joukkuetta ei kuulunut vaihtoon. Mieleen alkoi pikku hiljaa hiipiä ikäviä ajatuksia siitä että jotain oli kenties sattunut. Mutta koska puhelimeeni  ei tullut soittoa kilpailun johdolta eikä joukkueelta luotimme kuitenkin, että kaikki oli suurin piirtein kunnossa. Yksi mielessä käynyt ongelma oli se, että energiat alkoivat varmasti olla joukkueella jo lopussa, koska osuuteen oli mennyt selvästi suunniteltua enemmän aikaa. Mutta juuri kun olimme jo luovuttamassa ja käymässä itse nukkumaan näkyi auton peileistä tutun näköisiä kuoritakkeja.
    
Section M: Mountainbike 192 km / 7 h 55 min (Måhkkål – Storforsen)
Parin tunnin unien ja lähes säälittävän hitaiden valmistelujen jälkeen lähdimme myllyttämään kisan pisintä pyöräilyosuutta. Eksoottinen reitti seurasi valtatietä E4, joten maantiepyörä olisi taas ollut maasturia parempi valinta. Uni painoi ja välillä oli pakko heittäytyä muutamaksi minuutiksi tien viereen ja ummistaa silmät. Trekissä kiukutelleet jalat eivät onneksi haitanneet fillarointia.  Ranskalaistiimi oli lähtenyt matkaan vajaa tunti ennen meitä, mutta saimme heidän näköpiiriin jo ennen puolta matkaa. Päätimme pyyhkäistä vauhdilla ohi, eivätkä ranskikset edes yrittäneet peesiin. Jokkmokkissa pidimme kunnon kahvitauon ja siitä vauhdilla etapin loppuun. Sääli, että pyöräilyyn käytetty aika oli prosentuaalisesti niin mitätön, sillä se meillä tuntui kulkevan ihan mukavasti.

OP: En tiedä, oliko ratamestari suunnitellut osuuden tarkoituksella niin virikkeettömäksi, että silmien aukipitäminen oli suhteellisen haastavaa tässä vaiheessa kisaa. Nopeasti se aika menee, kun taistelee väsymystä vastaan. Ainoan virikkeen tarjosi hollantilaisjoukkue Ami Exploren valokuvaaja, joka antaumuksella kuvasi meidän matkantekoa. Kyseisiä ja muita kilpailukuvia on nähtävillä joukkueen kotisivuilla http://www.rsa-adventure.nl/ .

Niko: Joukkue veti kovan pyöräilysuorituksen edellisen osuuden pettymyksen jälkeen ja huollolla meinasi tulla kiire muutaman tunnin mökeissä nukutun yön jälkeen saada grilli kuumaksi ennen h-hetkeä. Pizzaa syötiin taas (yllätys yllätys, se siitä mielikuvituksesta) ja auringon paistaessa saatiin joukkue matkaan ja kaikki olivat varmoja,että aamulla joukkue saapuisi  satasen melontareissun jälkeen lähes täysissä sielun ja ruumiin voimissa maaliin.

Sention N: Kayaking 95 km / 16 h 58 min (Storforsen – Piteå)
Edessä oli enää kisan viimeinen osuus, melonta kajakkiyksiköillä. Ennakkotiedoissa oli puhuttu nopeista multisport-kajakeista, mutta onneksi järjestäjien tarjoama kalusto koostui tukevista muovipulkista – multisporteilla reissustamme olisi tullut turhan uintipainotteinen. Kaikilla ruotsalaistiimeillä oli käytössään omat kajakit, jotka olivat paitsi nopeampia niin myös paljon kevyempiä kuin järjestäjien tarjoamat välineet, mikä oli valtava etu reitin varrella olevilla kanto-osuuksilla. Mutta hyödyn saadakseen piti osata käyttää nopeaa kalustoa ja siihen meidän taitomme eivät olisi riittäneet. Melontareitti seurasi Piteälven jokea, joka virtasi ihanan nopeasti. Meloessa matka eteni vauhdilla, mutta kanto-osuudet olivat yhtä tuskaa. Pakollisten kantopätkien lisäksi päädyimme kiertämään maitse myös luokan II kosket ja päätös oli näillä koskimelontataidoilla ja siinä vireystilassa taatusti oikea. Jokiosuuden loppuun merkatun luokan I kosken päätimme laskea. Alku olikin hallittavissa, mutta koskenniskan jälkeen eteen avautui valtava aaltomeri, jossa Pekka ja Laura ottivat lähempää tuntumaa kosken kuohuihin. Jos kosken olisi nähnyt ylhäältä kokonaisuudessaan, olisi laskupäätös ehkä ollut toinen… Mutta pieni uintiretki oikeastaan vaan piristi, sillä uni painoi tässä kohtaa jo aivan tolkuttomasti. Viimeinen parinkymmenen kilometrin järvimelontapätkä olikin yhtä taistelua silmien auki pitämiseksi. Paria minuuttia vaille kuusi perjantaiaamuna nostimme vihdoin kajakit vesiltä Piteån keskustassa ja astuimme maaliviivan yli. Aikaa lähdöstä oli kulunut 139 tuntia 57 minuuttia. Olo oli tyhjä ja mielessä oli lähinnä ajatus, että tässäkö tämä nyt sitten oli.

Niko: Tässä se nyt oli. JEEE. Viimeisenä tehtävänä oli kuitenkin  iltapäivällä joukkueen nukkuessa levitellä mökin ympärille jälleen kerran koko pakettiauton sisältö ja laitoimmekin varusteita kuivumaan ympäri pihaa. Tämän jälkeen ennen bankettia ja palkintojen jakoa oli vuorossa ns. rättisulkeiset jossa arvottiin niille kaikille 27 mustille trikoille onnellinen omistaja.

Epilogi
Muutaman päivän sulattelun jälkeen alkaa vähitellen hahmottaa, mitä oikeastaan tuli tehtyä. Kisan pituus teki siitä nimensä mukaisesti monsterin. Erityisesti trekkiosuuksien hahmottaminen on edelleen vaikeaa – Akkajauren rantaviivan ja packrafting suiston rääseikön loputtomat kilometrit tuntuvat yhä jotenkin epätodellisilta. Matkan varrella eteen tuli sekä pieniä varusteongelmia että rasituksen aiheuttamia vaivoja, jotka hidastivat menoa, mutta joiden ei annettu lannistaa. Maalissa – ja monta päivää sen jälkeen – olo oli tyhjä ja jollain tapaa jopa haikea. Vähitellen fiilis on kuitenkin muuttunut haluksi päästä kokemaan uudelleen jotain samanlaista, mutta vielä tiukemmin taistellen. Todella koukuttavaa hommaa…  

OP: Kun aikanaan aloittelin tätä adventure-hommaa, jossain vaiheessa mieleen väistämättä hiipi ajatus virallisesta pitkästä non-stop-kisasta. 4 viikkoa kisasta ja fiilikset sen kuin paranevat. Oli hieno ajatus lähteä haastamaan itsensä. Niin tuskaiselta kuin kisan aikana välillä tuntuikin, perusvire oli kuitenkin todella positiivien. Samalla itsestä ja muista oppii asioita, joita ei perusarjessa takuulla tule huomanneeksi. Kilpailua edeltävinä viikkoina selkeytyi ajatus myös siitä, että Explore Sweden toimii ikään kuin vedenjakaja-kilpailuna meikäläisen uralla. Nyt näyttää siltä, että harrastus ja kilpaileminen jatkuvat.

Niko: Jotta parempaan lopputulokseen päästäisiin myös huollon pitää toimia selvästi paremmin ja tehokkaammin. Kaiken kaikkiaan toiminnan huolloissa/vaihtopaikoilla pitää olla ammattimaisempaa ja sujuvampaa. Kaikki asiat liittyen varusteisiin, energiaan, vaatteisiin pitää käydä etukäteen läpi ja kun toiminta alkaa jokaisen tehtävät pitää olla selvästi tiedossa. Tähän päästään paremmalla etukäteisvalmistelulla ja sillä, että jokaisella on kaikki pienet henkilökohtaiset asiat hallussa.

Joukkue kiittää sponsoreita:
Europcar
JS-profiili
Seloy Oy
Lukkorengas Oy
Sportia Ylläshalli (O-P)
Sekä tietenkin KarSu

Kisasivut (mm. lisää kuvia)